Verkkopalveluita suunniteltaessa käytetään usein metaforana joko paperia (sanomalehti, esite, mainos) tai televisiota (dokumenttiohjelma, mainos). Verkkopalvelut ovat kuitenkin täysin oma viestimien kategoriansa. Tässä kappaleessa tarkastellaan kuitenkin käyttöliittymän ja käyttötavan aiheuttamia eroja näihin viestimiin. Paperilla esitetty materiaali perustuu usein tekstiin, kuviin ja kaavioihin ja näiden väliseen graafiseen esitysjärjestykseen, lay-outiin. Televisio-ohjelma puolestaan perustuu videokuvaan, ääneen, puheeseen ja näiden elementtien peräkkäiseen ja rinnakkaiseen esittämiseen, ohjaukseen. Kummankin laatimisessa käytetään narratiivisia rakenteen laatimisen keinoja. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostavat paperilla levitettävä sarjakuva ja televisioohjelmien tekstitys.
Tietokone ja tietoverkko mediana pystyy emuloimaan (matkimaan tai toimimaan paremmin) kumpaakin esitystapaa. Verkkopalvelun olennaisina merkitsevinä tekijöinä ovat tiedolle asetettu rakenne, rakenteen ja sisällön visualisoituminen ja ympäristön aiheuttama muokkautuminen.
Miten viesti luetaan Televisio on medioista eniten työntävä eli “push”-tyyppinen. Televisio perustuu kokevaan tietojenkäsittelyyn. Käyttäjällä on erittäin vähän kontrollointimahdollisuuksia esityksen ajankohtaan, laatuun, sisältöön tai esitystapaan. Jos käyttäjä on kiinnostunut tietystä viestistä, tulee hänen tarkistaa esitysajankohta (yleensä paperilta tai sitä emuloivasta mediasta) ja olla vastaanottimen ääressä tai ajastaa nauhoituslaitteisto vastaamaan esitysaikaa. Jos viesti vastaa käyttäjän odotuksia, ovat periaatteessa kaikki viestin osat hänen saavutettavissaan lukuun ottamatta niitä kohtia, joissa jokin ulkopuolinen tai sisäinen ärsyke vie huomion pois esityksestä. Viesti saattaa katketa myös “kanavasurfailuun” tai mainostauon aikaisen jääkaappivierailun venähtämiseen.
Myös paperi (sanoma- ja aikakauslehdet) perustuu tiettyyn ilmestymisajankohtaan mutta on enemmän käyttäjän kontrolloitavissa kuin televisiossa. Sanomalehdestä voidaan lukea eri osastot eri järjestyksessä kuin missä ne ovat alkuperäisessä kokoon-panossa. Mielenkiintoiseen uutiseen voidaan keskittyä pidemmäksi aikaa, toiset osuudet saatetaan silmäillä läpi tai jättää kokonaan huomiotta tarkoituksella tai vahingossa.
Verkko perustuu tiettyihin osoitteisiin, joissa data esitetään tarkoitukseen laaditun sovelluksen kautta. Toisin kuin televisio ja sanomalehti verkkoviestimen sisältämän datan esitystapa saattaa poiketa hyvin paljon kuvitellusta. Verkkopalvelussa käyttäjä etsii häntä kiinnostavia aihealueita ja pyrkii siirtymään käyttöliittymää vuorovaikutuksessa käyttäen häntä kiinnostavaan tietoon. Käyttäjä saattaa jättää mielenkiintoisen asian huomioimatta, koska hän ei käytä sovellusta siten kuin suunnittelija on kuvitellut. Verkkopalvelu on eniten käyttäjän vallassa mutta vaatii samalla eniten työtä käyttäjältä, ja muun muassa tästä syystä verkkopalveluita käytetään hyvin tarvelähtöisesti ja tiedonhaku on pääasiallinen käyttösyy. Esityksen tai dokumentin rakenne ja laatiminen Television kautta tuleva viestin rakenne on käyttäjältä pitkälti piilossa. Kuvan, äänen ja tekstityksen irrallisuus toisistaan ei välity käyttäjälle millään tavalla. Ohjelmatyypeillä on erilaiset esitysajankohdat.
Sanomalehdessä erotetaan tyypillisesti erikseen otsikko, ingressi, alaotsikot, leipäteksti, kuvat ja kuvateksti. Sanomalehdessä on eri osia, jotka esitetään tyypillisesti tietyn kulttuurin sisällä tietyssä järjestyksessä. Verkkopalvelu on rakenteellinen, eli sen eri osien esittämiselle ja muotoilulle on sovittu yhteisiä sääntöjä, joita tulee noudattaa. Rakenne esiintyy useilla tasoilla, esimerkkeinä
- tekstin laatiminen HTML (Hyper Text Mark-up Language), jolle on ominaista otsikoiden, taulukoiden, listojen ja leipätekstin määrittäminen samaan tiedostoon
- palvelun sivujen suhde toisiinsa, hierarkkisuus ja linkit
- kuvien, äänien, videoiden ja animaatioiden liittäminen tekstiin linkkeinä, mutta säilyttäminen omina “tiedostoinaan”.
Sanomalehdessä “sopimus” siitä, mikä on otsikko ja miten se esitetään sivulla, on täysin tuotantoprosessin hallinnassa. Verkkopalvelussa sopimus siitä, mikä on otsikko ja miten se esitetään, on palvelun laatijan ja selainohjelmiston välisen tiedonvaihdon tulos.
Verkkopalveluiden alkuaikoina uskottiin, että “jokainen käyttäjä määrittelee itse ulkoasun haluamakseen; jos tykkää punaisesta, niin laatii otsikot punaisiksi”. Tätä ei ole vielä kuitenkaan tapahtunut kovinkaan laajalti, vaan selainten asetukset ovat pitkälti ne, jotka asennusvaiheessa tai yrityksen atk-tuessa on määritelty. Pitkälti, koska käyttäjät eivät osaa niitä vaihtaa eivätkä ole tietoisia tästä mahdollisuudesta.
Verkkopalvelusivun rakenne
Vaikka sivujen rakenteellisuus ja hyvä ulkoasu lyövät vielä tämänkin päivän sovellustekniikoissa toisiaan korville, on rakenteellisuus kuitenkin erittäin tärkeä asia. Kummatkin ovat ehdottoman välttämättömiä.
Sivun rakenteellisuus tarkoittaa sitä, että sivulla olevat elementit on nimetty niin, että sovellusohjelma (selain) “ymmärtää”, mikä elementin tarkoitus sivulla on; miten se tulisi missäkin yhteydessä esittää.
Hyvää rakenteellisuutta on, että kaikilla sivuilla olevat erilaiset otsikot (pääotsikko, alaotsikot, taulukoiden otsikot jne.), listat (numeroidut listat, numeroimattomat listat), taulukot ja muut elementit saavat ympärilleen rakenteen nimen. Esimerkiksi sivun tärkeimmän otsikon tulisi HTML-kielessä saada ympärilleen aina “h1″-määrittelyt (tägi, “tag”), toisen otsikkotason “h2″-määrittely, leipätekstin
-määrittely ja niin edelleen. Nykyiset sivunkuvauskielet ovat kuitenkin tarkoituksiinsa riittämättömiä, koska esimerkiksi kuvatekstille ei ole olemassa omaa määrittelyään.
Hyvin laadittu rakenne toimii ohjelmistojen versioista toiseen, ja sen muuttaminen ja korjaaminen on helppoa. Hyvin laaditun rakenteen tulisi saada seurakseen myös hyvin määritelty ulkoasu. Otsikon ominaisuuksiin esimerkiksi kuuluu, että se on tummempi ja suurempi kuin kappaleissa käytetty teksti, se ei ole liian pitkä, se määrittelee alapuolellaan olevaa kappaletta tai kappaleita ja se voi toimia itsenäisesti sisällysluettelossa. Jos otsikko ei näytä otsikolta siinä ympäristössä, jossa sitä käytetään, ei se voi toimia otsikon roolissa kovinkaan hyvin.
Oikeasti sivun rakenteen ymmärtämisen ovat suorittaneet selainohjelmiston suunnittelijat ja koodaajat, joilla on oma mielikuvansa siitä, mitä eri elementit ovat, miten niitä tullaan käyttämään ja miten ne tulisi esittää. Rakenteellisuus on siis tällä hetkellä keino tiedon jakamiseen suunnittelun eri vaiheissa, toisistaan täysin tietämättömien toimijoiden kesken. Mitä se saattaa tulevaisuudessa olla, sitä tarkastellaan viimeisessä luvussa. Kokonaisuuden rakenne ja hierarkia Verkkoviestimessä eri sivut eli noodit ovat linkitettyinä muihin sivuihin saman palvelun sisällä ja ulkopuolella.
Noodit ovat sellaisia kokonaisuuksia, jotka voidaan sisältönsä puolesta esittää yksinään tai lainata toiseen teokseen, ilman että merkitys muuttuu toiseksi. Tekstin pienimpänä noodina voidaan pitää yksittäistä virkettä – jokainen kokonainen virke on lähestulkoon ainutlaatuinen maailmassa. Verkkopalveluiden mielekkään noodin muodostavat yleensä yksittäiset sivut.
Tämä antaa lukuisia mahdollisuuksia lisätiedon jakamiseen tarkentavana tai taustatietona, erilaisten osuuksien liittämisenä toisiin osuuksiin ja tiedon autenttisuuden todistamisena suoralla linkillä tiedon alkuperään. Sama ominaisuus nähdään myös uhkana palvelun laadulle sekavuuden, navigointiongelmien ja liiallisen monimerkityksellisyyden kautta tai viestinnän alan työpaikoille, koska “käyttäjät pääsevät suoraan sinne, mistä tieto tulee alun perin”.
Liiallinen linkittäminen kaikkeen vähänkin asiaan liittyvään todellakin huonontaa palvelua, samoin huonot linkkien nimet. Linkit ovat käyttäjälle kuitenkin palvelussa liikkumisen keino, joten jonnekin linkit on sijoitettava -liian vähän linkkejä on yhtäläinen ongelma. “Linkkien oikeaa määrää sivulla” metsästettiin aikanaan, mutta oikea määrä tulee sivun luonteesta ja käyttäjien sivuun kohdistuvista tarpeista, joten sen määrittely on aina tapauskohtaista ja kontekstisidonnaista.
Sanomalehdessä “linkittäminen” tapahtuu lay-outin ja sivujen lisäämisen keinoilla. Edellispäivän juttuihin ei juurikaan viitata suoraan; oletetaan, että tänään politiikkasivua lukeva on tehnyt sen eilenkin ja tietää, mitä pääministeri oli silloin sanonut. Sanomalehteen ei eksy helposti, koska lehdestä saa aina palautteen tuntoaistin kautta: kuinka monta sivua on sormien välissä, missä asennossa lehti on kädessä jne. Kuitenkin sanomalehdissä ja paperituotteissakin yleensä ilmoitetaan sivun ylälaidassa sivunumero, julkaisun nimi ja osion tai osaston nimi.
Televisiossa “linkitys” tapahtuu ajan kautta. Kuvat seuraavat toisiaan käyttäjästä paljoa välittämättä. Televisioohjelmaankaan ei ole voinut eksyä ennen digitaalitelevision aikaa, koska ohjelmat loppuvat aina ajallaan. Televisiouutisissa viitataan edellisiin uutisiin vielä sanomalehteäkin vähemmän, uutistarjonta on jatkuvaa eri kanavien ja toistuvien lähetysten kautta. Pakotettu toisteisuus korva linkittämisen ja viittaamisen tarpeen.
Verkkouutispalvelun uutinen sen sijaan saadaan esille vastaavaa linkkiä klikkaamalla. Linkit voivat tarjota lehdistä (suunnittelumetafora) tutun osastonäkymän, otsikkotason katsauksen, otsikon ja parin lauseen ingressin ja ehkä lisäksi kuvan. Tämä tuntuisi toimivan myös viestinnän sovelluksissa, sillä paperin metafora toimii melko hyvin. Joissain palveluissa kokeiltu televisiomainen dynaamisuus ja kuvien ja linkkien vaihtuminen toisiksi ei onnistu, jos lähistöllä on yhtään tekstiä, joka käyttäjän pitäisi lukea. Lopulliset merkitykset muotoutuvat kuitenkin ihmisten sisäisestä ja välisestä toiminnasta.
Yhteenveto
Verkkoviestinnällä ja käytettävyydellä on vielä osin määrittelemätön suhde, joka voitaneen kiteyttää: huono käytettävyys huonontaa viestin saatavuutta/saavuttavuutta tai heikentää viestin ymmärrettävyyttä tai vaikuttavuutta. Hyvä käytettävyys vähentää viestin välittymisen esteitä.